Historia

Buhund edustaa vanhaa pohjoismaista pystykorvatyyppiä, joka oli yleinen Skandinaviassa jo ennen viikinkiaikaa, jonka katsotaan alkaneen 700-luvun lopulla. Monista vanhoista viikinkihaudoista on löydetty buhundin tyyppisten koirien luurankoja. Viikingin mukaan hautaan laitettiin hänen arvokkain omaisuutensa ja ilmeisesti viikingit uskoivat tarvitsevansa uskollisten koiriensa apua myös tuonpuoleisessa. Koirat olivat maatilojen yleiskoiria ja pihavahteja, jotka olivat apuna monenlaisissa tehtävissä.

Viikinkiajalla koirat kulkivat mukana kauppamatkoilla ja niiden perimän vaikutus näkyy kauppareittien varsilla. Esimerkiksi shetlanninlammaskoira ja islanninlammaskoira ovat läheistä sukua buhundille. Näiden rotujen tapaan myös buhundia käytettiin lammaspaimenena. Tämä rooli korostui vuoden 1300 jälkeen ilmaston muuttuessa kylmempään suuntaan tultaessa ns. pikku jääkaudelle. Tämä johti maatalouden painopisteen suuntautumiseen entistä enemmän lammastalouteen.

Nimi buhund muodostuu norjan sanoista ”bu” joka tarkoittaa asumusta tai pihaa ja ”hund”, joka tarkoittaa koiraa. Tämä rotunimitys esiintyy jo vuonna 1698 kirjoitetussa sanakirjassa.

Buhund oli pitkään jossakin määrin aliarvostettu ”maatilarakki”. 1900-luvulle tultaessa rotu oli vaarassa hävitä, koska se alkoi sekoittua muihin rotuihin.

Rodun pelastajaksi voidaan kutsua Jon Saelandia, joka toimi valtion lammas- ja vuohijalostuksen konsulttina vuosina 1917-1947. Hän kiinnostui maatiloilla tapaamistaan koirista ja perehtyi rodun ulkomuotoon ja luonteenpiirteisiin. Ensimmäinen buhundien koiranäyttely pidettiin maatalousnäyttelyn yhteydessä vuonna 1926. Näyttelyissä ulkomuototuomarit luokittelivat koirat luokkiin 1, 2 ja 3. Tuomarit kiinnittivät arvostelussaan huomiota seuraaviin seikkoihin:

Buhundin tulee olla blakk tai musta väritykseltään. Muunlaista ulkomuotoa ei koskaan pidä hyväksyä. Valkoinen rinnassa, päässä, valkoinen rinki kaulan ympärillä ja valkoista jaloissa hyväksytään, mutta nämä valkoiset merkit pitää myöhemmin jalostuksella saada häviämään. Alapurentaa ei pidä koskaan hyväksyä. Buhundin pitää olla ennen kaikkea elegantti, hieno ja sillä pitää olla taistelevainen temperamentti, jotta se voi pitää asemansa hyvänä vahtikoirana ja hyvänä (kovana) käyttökoirana.

Norjalainen rotuyhdistys Norsk Buhundklubb perustettiin vuonna 1939 ja Saeland aloitti koirien merkitsemisen kantakirjaan 40-luvun alussa. Kantakirjaan merkittiin koiran sijoitus, syntymäaika, vanhemmat, väritys, koiran omistaja ja kotipaikka. Vuonna 1943 FCI kelpuutti buhundin omaksi rodukseen.

Saeland kirjoitti buhundista ja sen kouluttamisesta mm. seuraavaa:

Ennen vanhaan buhundeja pidettiin maaseudulla pihavahteina. Aika oli sellainen, että buhund oli siellä missä karjakin oli ja laidunsi. Auringon paistaessa se seurasi karjaa päivät pitkät varoittaen kotiväkeä mikäli jokin oli vialla. Buhund ajoi pois pedot ja vieraan karjan. Illalla koira ajoi karjan kotiin. Nykyisin tällainen on loppunut, mutta buhundeista on silti edelleen hyötyä monella tavalla vahti- ja seurakoirana.

Tämä tällainen oli buhundille itsenäistä aikaa, jolloin ei harrastettu varsinaista oppimista tai koulutusta. Ihmisen käskyjen ja ohjeiden mukaan paimentava koira (kuten bordercollie) buhund ei ollut ilman hyvää koulutusta – jos silloinkaan. Tällainen taito itsessään vaatii hyvää pohjan rakentamista jo pentuiässä ja koiran ohjaajan on saatava koiran tahto mukautettua äänien kuuntelemiseen.

Paimennuskoulutuksen kannalta on hyvä merkki, jos pentu on erittäin kiinnstunut kaikesta näkemästään ja juoksee kohteen perään. Pennun pitää opetella ajamaan. Paras tapa on pitää pentu kytkettynä, kun tätä opetellaan. Koiralle opetetaan suulliset käskyt kytkettynä: ”aja”, ”seiso” (odota), ”hitaasti” ja tarpeen vaatiessa ”ota kiinni!”

Pennut voivat olla niin taistelunhaluisia, että ne jahtaavat liian aggressiivisesti. Tällaisessa tapauksessa kannattaa yrittää houkutella pentu ohjaajan luo. Pennulle pitää antaa paljon kiitosta ja hyväilyjä, kun se tulee. Kehu koiraa siitä, kuinka fiksu se on. Mikäli koira kaikesta huolimatta jahtaa liian rajusti, eikä tasaisesti ja tottelevaisesti, ohjaajan tahdon mukaisesti, ei koiralle siitä huolimatta koskaan saa olla liian kova. Koiralle ilmaistaan tuimalla äänellä, että se on ollut tuhma, mutta läimäyttää tai lyödä ei saa. Monet buhundit pysyvät niin helposti kurissa, että ne eivät tällaisissa tilanteissa kestä läimäytystä. Lievempi kuritus on oppimisen kannalta paljon parempi, kun ohjaaja ei menetä koiran silmissä arvostusta.

Mikäli arvostus katoaa, on koira hyvää vauhtia menossa pilalle. Tällöin koiraa on todella vaikea saada oppimaan riittävästi. Tällaisessa tilanteessa koira pitääkin ensin opettaa luottavaiseksi. Buhundin pitäisi tuntea suurta iloa täyttäessään ohjaajansa tahtoa ja toiveita kaikin tavoin.